Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -kirjoituskilpailu

"Pienituloinen, työtön, eläkeläinen, velallinen, yksinhuoltaja, opiskelija... ja köyhä?"

[Takaisin etusivulle]

Kansan Uutiset - Viikkoliite 23.3.2007

Köyhyys on polttava ongelma

Suomen sanotaan olevan vauraampi kuin koskaan. Todellista köyhyyttä saa täältä hakemalla hakea. Sen vuoksi ajatellaan yleisesti, ettei täällä ole todellista köyhyyttä, ja että suhteellinen köyhyys johtuu ihmisestä itsestään.

Nämä käsitykset eivät pidä paikkaansa. Se on keskeinen asia, jonka Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -kirjoituskilpailu tuo esille.

HANNU HURME
hannu.hurme [at] kansanuutiset.fi

Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -kirjoituskilpailun järjestäneen Tiede, taide ja köyhä kansa ry:n tavoitteena on lisätä ymmärrystä elämästä tilastojen tuolla puolen. Yhdistys haluaa levittää tietoa siitä, mitä köyhänä eläminen Suomessa nykyään on ja mistä oikeasti puhutaan, kun puhutaan suomalaisesta köyhyydestä.

Kilpailun avulla halutaan tuoda esiin toisenlainen Suomi. Taloudellinen menestystarina jättää herkästi varjoonsa tarinan tästä toisesta, köyhtyvästä Suomesta.

Iloon ei aihetta

Valtakunnallinen arjen köyhyyttä käsittelevä kirjoituskilpailu Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä sai mittavan osanoton. Järjestäjät olettivat saavansa olla tyytyväisiä, jos kirjoituskehotukseen tulisi edes 100 vastausta. Määräpäivään mennessä posti oli kuljettanut 850 vastauskirjekuorta, tarinaa köyhyydestä Suomessa.

Kilpailun järjestäjät iloitsivat runsaasta osanotosta, mutta muistuttivat asian kääntöpuolesta.
Kilpailuun osallistuneiden yllättävän suuri määrä käy todistuksesta.

– Se kertoo, miten köyhyys on todellakin polttava, ajankohtainen ja monia koskettava ongelma, sanoo Meri Larivaara, yksi kilpailun järjestäjistä.

– Se kertoo siitä, että Suomessa on syvää köyhyyttä, ja että täällä elää ihmisiä, joiden arki on todella niukkaa. Tässä mielessä meidän ei ehkä olekaan kilpailun järjestäjinä syytä olla mitenkään ilahtuneita.

Kilpailuun lähetetyt tarinat kuvaavat sekä erilaisia köyhyyteen johtavia reittejä sekä köyhyyttä, jonka arkipäiväisyys jää julkisuudessa usein tilastojen varjoon.

EU-mittarilla mitattuna Suomessa on noin 600 000 köyhää. Eniten köyhyys on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana lisääntynyt yksinhuoltajatalouksissa. Vuonna 2004 yksinhuoltajatalouksissa elävistä henkilöistä oli pienituloisia useampi kuin joka neljäs. Virallisesti Suomi on vauraampi kuin koskaan, mutta tilastojen kääntöpuolella on paljon todellista köyhyyttä.

Tonnin on riitettävä

Pääosa kilpailukirjoituksista kertoo kuitenkin syvemmästä köyhyydestä, kyvyttömyydestä tyydyttää elämän perustarpeita, lähtien ruoan ostamisesta ja hygieniasta. Vuokran ja pakollisten laskujen jälkeen saattaa rahaa jäädä käytettäväksi 70 euroa.

Kirjoituksista piirtyy kuva siitä, mitä päivittäisessä elämässä tarkoittaa, kun minimitukia ei nosteta suhteessa yleisen hintatason nousuun, ja miten vaikeaa ja vaativaa on selviytyä arjessa, kun ei ole rahaa ruokaan, vaatteisiin tai edes perushygieniaan.

Rovaniemeläinen yksinhuoltaja Anu Peteri hoitaa vammaista tytärtään kotona. Yhteiskunnan tukia nelihenkinen perhe saa kuukaudessa noin tuhat euroa. Se riittää perusasioihin, juuri ja juuri. Rahan vähyys näkyy Peterin perheessä siinä, että ollaan kotona, ei päästä oikein mihinkään. Peteri toivookin selkeitä korotuksia tukiin.

"Olen sopeutunut siihen, että minun pitää olla jatkuvasti valppaana arjen yllättävien sattumuksien varalta. Tarkkaankin suunniteltu arki voi suistua radaltaan lapsen sairastumisen tai jääkaapin hajoamisen myötä", kirjoittaa Peteri tekstissään Yksinhuoltaja. Kirjoittaja palkittiin kilpailussa kakkospalkinnolla.

Peteri kertoo vavahduttavan tarinan erään perheen arjesta nyky-Suomessa. Peterin tavoin kilpailukirjoituksissa kuvataan arjen ohdakkeisiakin selviytymisstrategioita, joiden avulla vähävaraisuudesta on selvitty. Vähävaraisilta vaaditaan arjen tarkkaa suunnitelmallisuutta. Kaikki pitää harkita huolellisesti etukäteen. Varaa ei ole kuin harkittuihin ostoksiin.

Kirjoituksia lähetettiin ympäri Suomea. Kirjoittajat edustavat monipuolisesti eri väestöryhmiä, kuten lapsiperheitä, yksinhuoltajia, mielenterveyskuntoutujia, pitkäaikaissairaita, pienituloisia työntekijöitä, pienyrittäjiä, pätkätyöläisiä. velkaantuneita, pitkäaikaistyöttömiä ja eläkeläisiä. Tyypillinen kirjoitus on omaelämänkerrallinen ja niissä hahmottuvat köyhyyden erilaiset kulkureitit.

Tasapuoliset mahdollisuudet

Kirjoittajat kuvaavat hyvinkin yksityiskohtaisesti ja tarkasti arjen selviytymiskeinojaan. Ostoskertomuksissa tulevat esille kirpputorit, punaisten hintalappujen metsästys, ilmaisharrastukset, ruokapankit, palstaviljely ja kierrättäminen.

Kertomuksissa korostuu oma-aloitteisuus ja aktiivisuus. Selviytyäkseen on välttämätöntä olla aktiivinen ja yritteliäs. Kertomukset siis ovat kilpailun järjestäjien mielestä omiaan kumoamaan kuvaa, joka on saattanut muodostua passiivisesta köyhästä. Harhainen kuva on heidän nähdäkseen perua siitä, että monella köyhällä energia menee niin totaalisesti siihen arjessa pärjäämiseen.

Ajattelemaan pysäyttävää useissa kirjoituksissa oli Meri Larivaaran mukaan erityisesti se, että kyse saattaa olla tapahtumasta, joka voi sattua kenelle tahansa ja johon ei itse ole voinut vaikuttaa.

– Suomessa köyhyys voi siis edelleen olla ilmiö, joka ei ole itsestä kiinni. Se voi olla seurausta läheisen kuolemasta, vammasta tai lapsen sairaudesta. Työttömyys ja avioero ovat hyvin tavallisia köyhyyteen johtavia tapahtumia. Samaan suuntaan ihmisen elämää voivat viedä myös pätkätyöt tai oman yrityksen konkurssi.

Larivaaran mukaan kirjoituskilpailu kertoo tutkimuksinkin todennetusta köyhyyden ylisukupolvisuudesta. Niidenkin mukaan köyhyys on ilmiö, joka saattaa ketjuuntua sukupolvesta toiseen. Lapsuuden niukkuus jatkuu usein elämässä myöhemmin. Esille tulee monenlaisten ongelmien kietoutumista jo lapsuudesta lähtien, tai se, että vaikeuksien lähdettyä liikkeelle tulee köyhyys kuvaan mukaan, ennemmin tai myöhemmin.

– Tämä antaa aiheen esittää kysymyksen siitä antaako suomalainen yhteiskunta kaikille kansalaisilleen tasavertaiset mahdollisuudet menestyä. Se panee myös miettimään mikä merkitys lapsuuden ja nuoruuden hyvinvoinnilla onkaan.

Häpeä ja nöyryytys

Häpeä on teema, joka tulee köyhyyden yhteydessä vastaan väistämättä. Etenkin naisten kirjoituksissa on usein vahvanakin esillä köyhyyteen liittyvä häpeän tunne. Naiset tuovat kirjoituksissaan nöyryytyksen joka liittyy tilanteisiin, joissa ei ole varaa vaalia kunnolla omaa hygieniaansa, ei naisellisuuttaan, ei varaa kampaajaan, ei deodoranttiin. Häpeä tulee esiin arjen suhteissa – ei voi kutsua vieraita kotiin, kun ei ole tarjota muuta kuin kaurapuuroa.

Häpeä ja nöyryytys tulee vastaan myös viranomaiskontakteissa. Koetaan olevan kuin toisen luokan kansalainen, kun sosiaalitoimistoissa toimeentulotukea haettaessa tulee esittää elämänsä tiliotteina ja tositteina. Kirjoittajat ovat kohdanneet tylyä, syyllistävää ja ymmärtämätöntä palvelua myös muissa julkisissa palveluissa.

Viranomainen läheskään aina ole osoittanut ymmärrystä, mikä suomeksi sanottuna tarkoittaa köyhän elämän tekemistä vieläkin vaikeammaksi.

Tämän on kokenut Anu Peterikin: Yksi lapsista syntyi vammaisena ja vaati hoitoa. Ei riittänyt sosiaalivirastossa ymmärrystä siihen, mitä tällainen voi merkitä perheen taloudessa.

"...kehtasi epäillä, että ratsastan lapseni vammaisuudella. Jos se, että menen sosiaalikeskukseen kerjäämään muutaman lantin, tekee minut huonoksi ja surkeaksi ihmiseksi, niin puolestani sosiaalityöntekijät pitäkööt lanttinsa."

Perusturva paremmaksi

Kirjoituskilpailu vahvisti Meri Larivaaralle kuvaa kahdesta Suomesta. On virallinen, menestyvä Suomi ja on toinen Suomi, josta puhutaan vähemmän ja joka jää menestyvät Suomen varjoon.

Suhteellisesta köyhyydestä on puhuttu paljon, mutta kilpailuun saaduista kirjoituksista kumpuaa selvästi esiin se, että täällä on paljon todellista köyhyyttä.

Tärkein, mitä kilpailulla järjestäjien mukaan halutaan saada aikaan on muutos asenneilmastossa. Kun esille tulee yksilötason kokemuksia, toivoisi niiden pysähdyttävän miettimään, ettei köyhyys ole aina ihmisestä itsestään kiinni, vaan että voi olla yllättäviä asioita, jotka syöksevät köyhyyteen.

Asenneilmasto tulisi saada myönteisemmäksi, tukevammaksi köyhyyttä kokemaan joutuvia ihmisiä kohtaan Aivan konkreettisia toimenpiteitä olisi perustukien korottaminen asianmukaiselle tasolle.

Kilpailun sato kirjaksi

Kirjoitukset muodostavat arvokkaan ja mittavan aineiston suomalaisesta köyhyydestä eikä vastaavaa aineistoa ole kerätty vuoden 1993 jälkeen, jolloin Suomalaisen kirjallisuuden seura järjesti kirjoituskilpailun työttömyydestä.

Kirjoituskilpailun sadosta toimitetaan kirjoituskokoelma, jossa julkaistaan noin kymmenesosa saapuneista teksteistä. Palkitut tekstit ovat luettavissa kilpailun verkkosivuilta www.koyhyyskirjoitukset.org. Sivuilla on lisäksi julkaistu kilpailuun osallistuneita köyhyysaiheisia runoja.

---

”Pieni ihminen on unohtunut"

HANNU HURME

Suomalainen yhteiskunta on piittaamaton yhteiskunta. Suomella menee hyvin – ei täällä ole köyhiä. Suomessa on kaikilla samat oikeudet ja mahdollisuudet.

Köyhyyskirjoituskilpailussa ykköspalkinnolla palkittu Leena Raitanen sanoo, että näin voidaan puhua vain maassa, jossa köyhyys on vaiettu. Köyhyys Suomessa on kuitenkin tosiasia ja se on asia, jota hävetään, joka siksi peitetään, salataan ja piilotetaan, josta siksi ei voi edes puhua.

"Voivatko he tietää, miltä tuntuu kulkea Kansaneläkelaitoksen, sosiaalitoimiston, mielenterveystoimiston ovista? He eivät tiedä, eivätkä he ota osaa suruun."

Näin kirjoituksessaan Näin monta euroa toteava Raitanen halusi heittää haasteen. Siksi hän otti osaa kirjoituskilpailuun köyhyydestä. Hän tekee sen ns. rankalla otteella. Omasta itsestään kertoen hän ottaa kantaa tavalla, joka ei voi jättää lukijaa kylmäksi.

Leena Raitanen on 20 vuoden työskentelyn jälkeen elänyt 10 vuotta työkyvyttömyyseläkkeen varassa, viime vuodet pahan astmasairauden kourissa.. Hänen on ollut elettävä tuella, jolla ei voi tulla toimeen.

"Jos etuus, jonka tarkoitus on tukea minua kotona asumisessa, suurissa lääkekuluissa, liikkumisrajoituksissa, pyyhkii huomenna tuolini, pöytäni, pesee lieteni ja lattiani, vessanpyttyni, niin siitä ei jää sydänlääkkeeseen, astmalääkkeeseen, ikkunanpesuun, asioimiseen."

Masentunutko?
Lannistunutko?
En todellakaan.

Olen osa köyhyyttä

Leena Raitanen ei anna periksi. Hän kirjoittaa. Pöytälaatikossa on runoja tuhatpäin. Hän ei osallistunut kirjoituskilpailuun ensimmäistä kertaa. Jotain laajempaakin on tekeillä.

"Televisio sanoo kovalla äänellä, että olen köyhä. Siihen ei ole lisäämistä. Analogian loppu, digitaalilähetykset, vaatii kotona valintoja. Jos haluan katsella, pitää jättää lääkkeet ostamatta,"

Raitanen kirjoittaa näin, mutta hän toimii myös muuten. Paikallistasolla Äänekoskella, maan mitassakin: hän on aktiivinen Mielenterveyden Keskusliiton varapuheenjohtaja ja paikallistoiminnan vetäjä. Valtakunnan Vammaisneuvostossakin hänellä on jäsenyys.

Leena Raitanen on yhteiskunnallinen toimija, joka on asiassaan sisällä.

– Kohtaan köyhyyden itsessäni. Olen osa köyhyyttä ja näen sen ympärilläni.

– Minä katson voivani kirjoittaa köyhyydestä, koska minulla on ihan omaa kokemusta kaikesta siihen liittyvästä.

Olemme majakoita

Leena Raitanen haluaa, että köyhyyskirjoituskilpailuun osallistujia – rohkeita ihmisiä, sanoo hän – tulisi kutsua majakoiksi, valon tuojiksi.

– Me kirjoituskilpailuun osallistuneet olemme kuin majakka, joka luo pimeälle merelle omaa valoaan. Me olemme olleet rohkeita. Olemme uskaltaneet kirjoittaa kaikkien tietoon, että me olemme köyhiä ja meidän elämämme on tällaista.

Miksi suomalainen yhteiskunta on niin monille tyly, vaikka ollaan niin vauraita, kuten sanotaan? Sitä Leena Raitanen sanoo miettineensä paljon. Miettineensä ja pelänneensä.

– Minua pelottaa se, että jos kyse on todellisesta piittaamattomuudesta, jos päättäjien asennoitumista todella määrää ei väliä -asenne.

Raitanen sanoo usein ajatelleensa, että päättäjän sydämen asenne on väärä, jos työttömyyspäivärahaa ei koroteta, vaikka sen riittämättömyys tiedetään. Samasta on kysymys, kun tukien vastikkeellisuutta lisätään tai kun ihmisen kuntoutumista työelämään ei tueta,
Suomalainen yhteiskunta on kääntänyt selän huono-osaisimmilleen. Se on unohtanut pienen ihmisen.

– Mitä muuta voi sanoa maasta, jossa 3 000 alle 35-vuotiaita ihmisiä jää vuosittain eläkkeelle mielenterveydellisistä syistä, kysyy Leena Raitanen.